Pölypalleroita, villakoiria - pölykertymillä on monta nimitystä. Ja vaikka kuinka perusteellisesti olisi siivonnut, saattaa kaapin alta ilmavirran mukana kiusallisesti työntyä tuollainen. Niiden syvin olemus tosin on kiehtova: hilsettä, vaatteista ja huonekaluista irronnutta tekstiilipölyä, pienen pieniä ruuan hitusia, siitepölyä, bakteereja ja kenties homettakin. Pienoisuniversumi. Uhanalaisen pölypunkin maailmankaikkeus.
Tätä kirjoittaessani katselen vitriinin alta esiintyöntynyttä harmahtavan pinkkiä pölyhattaraa. Vaaleanpunertavan sävynsä se on todennäköisesti saanut tyttäreni vaatteista. Se on lymynnyt vitriinin alla pitkään, selvinnyt joulun suursiivouksesta. Siihen on saattanut tallentua pienen pieniä hippusia monen kuukauden ajalta. Hilseenhitusia kaikilta talossa vierailleilta. Joulun riemua, pakettikääreistä irronnutta paperipölyä. Se on kuin fyysinen muisti.
Mietin, mahtaako siinä olla hiukkasia myös hieman ennen joulua kuolleesta tädistäni. Täti oli tuolloin vielä eloisa ja iloinen. Kukaan ei voinut aavistaa, että päiviä oli jäljellä enää vain kourallinen. Hellästi poimin pölypalleron ja kiikutan sen roskikseen. Ei, eihän sitä sinne voi pudottaa. Avaan terassin oven ja heitän palleron ilmaan. Se putoaa hitaasti leijuen lumihankeen, aivan ruusun teräväpiikkisen varren viereen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti