torstai 29. maaliskuuta 2012

Alkuja

Monissa blogeissa on paljastettu tekstien alkuja ja tunnustan heikkouteni tällä saralla. Paljastan muutaman nyt tässä silläkin ohella, että karkoitan kaikki blogiani lukemaan eksyneet. Muutamaan olen itse ihan tyytyväinen, mutta muutaman kohdalla oli kyllä pakko nauraa ääneen. Ainakin olen sääfriikki ;-)


Ykkönen alkaa näin:
1. Sara tuijottaa kosteaan pimeyteen. Kaukana alapuolella päilyy tumma vesi. 


Aavistus alkaa tällä hetkellä näin, mutta todennäköisesti muuttuu vielä:
2. Kevään valo on julma. Se paljastaa likaiset ikkunat ja pölyhiukkaset kirjahyllyssä, uudet uurteet kasvoissa sekä lisääntyvän harmaan ohimoilla.


Muita:
3. "Minulla on jo kaikkea, en tarvitse mitään lisää", nainen puntaroi ja pyöritteli kännykkää käsissään.
4. Sotilaat katsoivat kummissaan nauravaa naista. Naisen hampaaton suu nauroi verisenä aukkona ja hento vartalo hytkyi naurun voimasta.
5. Haju tuntui yhä selvempänä, se vaikutti leijailevan valkovuokkojen peittämästä notkelmasta.
6. Satoi vettä. Autojono seisoi aamuruuhkassa, tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat kiihkeästi edestakaisin ja me istuimme mykkinä etupenkillä.
7. Ilma oli oranssia täynnä; se hautoi ukkosta.
8. Kova tuuli ruoski riippakoivun oksia yläkerran ikkunaan. 
9. Tuomon sanat tuntuivat joka solussa, niiden jälkikaiku kajahteli korvakäytävässä. (Hmm, ja päähenkilöllä kyllä oli olevinaan kaksi toimivaa korvaa)



keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Seikkailemassa

Kävin tänään viemässä runokokoelmani Otavaan ja siivosin siitä keskinkertaisuudet pois. Lyhyempi parempi. Kaksi jäi, mutta niillä on oma tehtävänsä kokoelman eheyttäjinä.
Yllätyksellisesti palautin kässärin omakätisesti paikan päällä. Ilmeisesti alitajuntani oli tehnyt päätöksen jalan viemisestä jo eilen, sillä eilisessä postauksessa kirjoitin viemisestä, vaikka tietoinen mieleni ajatteli postilaatikkoon viemistä. Kaikki alkoi jo aamulla, kun huolittelin itseäni tavanomaista enemmän, esim. pelkän ripsarin lisäksi tein rajaukset ja laitoin hieman poskipunaa.  Pesin ja laitoin hiukseni, vaikka vielä niillä olisi menty yksi päivä. Kuvittelin kaiken johtuvan keväisestä tunteesta rinnassa.
Kymmenisen minuuttia ennen lounastunnin alkua alitajuntani ilmaisi ajatuksensä tietoiselle minälle ja lähimmän postilaatikon sijasta marssinkin ratikkapysäkille sydän pamppaillen. Ratikkamatka tuntui seikkailulta ja sisälläni poreili kuplia. Jännitti. Minua, ylikypsää kehäkettua jännitti enemmän kuin esikoista lähettäessä, tosin esikoisen vein vain postiin. Mietin mistä se johtui, kenties siitä että Saarikoski-kilpailu on ensimmäinen sitten kouluaikojen. Silloin kilpailut olivat jotenkin yhdentekeviä, kaikki kävi liian helposti ilman vaivannäköä. Sen kuin kirjoitteli mitä päähän juolahti ja innostunut äikänmaikka lähetteli kirjoituksiani kilpailuihin. Ja menestystä sateli ihan itsestään. Oi niitä aikoja...

En tyytynyt tiputtamaan kirjekuorta Uudenmaankatu 10 postiluukusta sisään, vaan avasin kustantamon jykevän oven ja kävin haistelemassa ilmaa myös sisäpuolella. Elämystrippiä metsästin. Ja sen myös sain, vastaani käveli ihka-oikea kirjailija. Ja jätettyäni aarteeni vastaanottovirkailijan käsiin, postin lähetti toi valtaisaa kässäripinoa sisään.  Kaksi isoa muuttolaatikollista ja pienempi pahvilaatikko kasan päällä. Toki siinä saattoi olla muutakin postia joukossa. Sattuipa uskomattoman sopivasti. Tosin se kasa oli masentavan suuri, huh. Voin vain kuvitella millaiseen kässärivuoreen omani hautautuu.
Vierailin myös viereisessä Otavan kirjakaupassa palkitsemassa itseäni. Mukaan tarttuivat  Pulkkisen Totta ja Haahtelan Traumbach. Kaupungin läpi palatessani hymyilin kaikille talviuniltaan heränneille mörökölleille. Pitivät varmaan ihan aiheesta kaistapäisenä. Olo oli ihanan kevyt ja hupakkomainen. Reissun kruunasi Stokkalta ostettu suklaaleivos. Höpsö minä ;-)


Tässä vaiheessa olin aivan täpinöissäni,
Otavan julkisivu on karun komea.
(Käteviä nämä kännykkäkamerat, aina mukana)

Jykevä ovi oli yllättävän kevyt avata. Tuollaisesta
ovesta voisi kuvitella avautuvan satumaailmaan ;-)

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Pähkäilyä

Tuossa vieressä lojuu vino pino valkoisia paperiarkkeja täynnä runontapaisia. Olen nyt viikon verran pyöritellyt pinoa, järjestänyt runoja eri järjestykseen, vaihtanut sanoja ja sanontoja. Osa runoista on mielestäni hyviä, mutta joukossa on muutama keskinkertainenkin. Siis sellainen tasapaksu, minkä tyylisiä  löytyy useista jo julkaistuista kokoelmista.
Nyt arvonkin mielessäni, kiikutanko nivaskan huomenna Otavaan vai en? Mitä mieltä olette, pitäisikö jokaisen runon olla kirjailijan mielestä mestariteos ja luomakunnan upein luomus? Vai mahtuisiko joukkoon muutama himmeämpikin säe? Pitäiskö keskinkertaisuudet karsia pois? Olisiko latteaa osallistua kilpailuun pelkästään osoittaakseen kirjallisen monipuolisuutensa? Vai pitäisikö haluta voittaa?
Mahtavatkohan kustannustoimittajat muistaa eri lähteistä tulleita käsikirjoituksia?

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Kurkistus pienkustantajan maailmaan

Kävin kurkistamassa pienkustantajan maailmaan Nordbook-blogissa. Tuorein postaus hetkiseksi masensi minua, sillä siinä puhuttiin mitättömistä käsikirjoituksista. Ja palautetta vänkyvistä kirjoittajantaimista jotka syövät päivästä kallisarvoisia minuutteja jokojoko-marinallaan. Itsekin käsikirjoitukseni kyseiselle kustantajalle lähettäneenä mieleen tietysti kumpusi pelko, että siihenkö luokkaan se minunkin käsikirjoitukseni kategorisoidaan. No, itseluottamus (tai itserakkaus/sokeus/itsekritiikin puute...) sai minut kyllä toisiin aatoksiin, tuo nimitys ei kyllä sovi ykköseen. Se voi olla tyyliltään vajavainen ja vaikka mitä muuta mutta mitätön se ei kyllä ole.

Jatkoin siis blogin lukemista. Ihanan suorasukaista tekstiä pienkustantajan elämästä.  Miten työ maistuu väliltä puulle ja on sitäyhtäjasamaapäivästätoiseen. Niinkuin välistä minun oma leipätyönikin. Miten kirjan myynniltä odotetaan mahdottomasti enemmän kuin todellisuudessa on realistista. Markkinointityön tärkeydestä. Ja miten kirjaillijanerot syyttävät kustantajaa kirjansa huonosta  myyntimenestyksestä. Miten valmistaudutaan kirjamessuille, miten harmittavaista on kirjoittaa sivutolkulla palautetta ja korjausehdotuksia, jotka helpottavan vain toisen kustantajan työsarkaa kirjailijan valitessa toisen kustantamon.

Blogi oli antoisaa luettavaa ja koen nyt ymmärtäväni "vastapuolta" hieman paremmin.  Ja ymmärrän myös hieman paremmin, kuinka äärimmäisen vaikeaa on ylittää julkaisukynnys. Kysymys kuuluukin, haaveilenko olemattomia? Ykkösen piti olla minun tienraivaajani -varsinainen  block buster, joka avaisi tietä Aavistukselle ja tuleville muille kirjoille. Tuliko siitä sittenkin hieman liian viihteellinen, onko juoni liian itsestäänselvä, osasinko sittenkään rakentaa jännitettä? Mieltäni yhä lämmittää erään kustantajan antama palaute hylyn yhteydessä: "tarina oli toimiva kokonaisuus". Mutta riittääkö se?


maanantai 19. maaliskuuta 2012

Etäännyttämisen taito

Toipuminen on alkanut ja jonkinsortin niveltulehdus on jo hellittämään päin. Reilu viikko tässä meni kirjoituslakossa niin töissä kuin kotonakin. Pahimmillaan tulehdus jomotti selkärankaa , polvia ja nilkkoja myöten. Haaviston Maija vinkkasi bromelaiinista ja oireet helpottivat parissa päivässä. Nöyrin kiitos ja kumarrus, toivottavasti voin joskus palauttaa palveluksen! Opin myös, ettei tätä maallista tomumajaa sovi kohdella miten tahansa, istumatyö yhdistettynä kirjoitusharrastukseen voi olla tuhoisa yhdistelmä.
Nyt sitä voi jo varovaisesti kirjoitella kirjoitustauon aikaisia ideoita ylös, ennenkuin haihtuvat kokonaan. Tämä pakon edestä etäännytys teki oikeastaan hyvää Aavistukselle, huomasin tauon aikana ettei eräs hahmottelemani juonikuvio tulisi toimimaan laisinkaan. Mikä parasta, kehittelin korvaavaa juoniaihioita kaikessa rauhassa. Se saattaisi jopa toimia. Etäännyttäminen teki hyvää, voi kun vielä oppisi käyttämään tätä menetelmää systemaattisemmin.
Etäännytys teki hyvää myös runopurskaukselleni, näin jälkikäteen tarkasteltuna vain puolet ovat kelvollisia, loput ovat keskivertosanakikkailua. Eli ei riittävästi kokoelmaan, siispä jätän ne vielä suosiolla bittikasvimaan laitimmaiseen nurkkaan itämään. Josko tuo määrä sitten joskus lisääntyisi.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sananmukaisesti. Hämmästelin edellisessä postauksessani aikaansaavuuttani, joka omassa suoritustasossani oli jotain poikkeuksellista. No, nyt maksan siitä kalliin hinnan. Luovuuden puuskassa olen ilmeisesti unohtanut hyvän työergonomian säkkituolissa röhnöttäessäni. Oikean käden etusormen toinen nivel kipuilee ja on huomattavan turvonnut. Veikkaisin niveltulehdusta. Samperi vieköön!
Tätäkin viestiä naputan vajavaisella kymmensormijärjestelmällä, jossa keskisormi toimii etusormen sijaisena. Pakko se kai on hillitä kirjoittamista ja antaa sormen toipua, muutoin edessä saatta olla pitempikin tauko. Jospa vain malttaisin antaa sormen levätä pari päivää. Jos oireilu jatkuu, sitä pitäisi kai mennä näyttämää lekurille, niin saa tropit ja kortisonipiikit ajoissa. Tämä sama vaiva on vaivannut aiemminkin, joten tiedän jo kokemuksesta että se voi äityä pahaksikin.
Ketuttaa kerrassaan. Se oli sitten siinä sen Saarikoski-kisan osalta, nyt kasassa on vaivaiset 43 runonpätkää, ja näistäkin osa olisi karsiutunut kokoelman ulkopuolelle. Ehkä parempi niin, nyt romaanikässärini etenee kustantamon tarkasteluun edes yhtä kässäriä nopeammin jonossa. Tai sitten ei.
Toisaalta minua ihan pikkaisen naurattaa, harrastukseni näyttää saaneen ammattimaisia piirteitä - kärsinhän nyt jonkimoisesta ammattitaudista.

Ulkona on onneksi ihanan keväinen sää, kevätpurot solisevat ja mustarastaat lurittelevat reviirilaulujaan. Taidanpa lähteä kävelylle, se ainakin on terveellistä korviketoimintaa.

Update: Blogini on saanut uusia lukijoita, ilahduttavaa! Tervetuloa, kyllä tämä meno tästä vielä piristyy...


perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kevättulva

Blogin pitäminen on ollut heitteillä muutaman päivän ajan, kun on pitänyt purkaa aivojen ruuhkaa paperille. Oikein urakalla. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että rohkaistuin viikko sitten kyselemään kustantamosta käsikirjoitukseni perään, kun kerran nettisivuillaan lupaavat palata 3 kuukauden kuluttua asiaan. Eihän sieltä tietenkään mitään vastattu. Ja ymmärrän varsin hyvin ettei vastattu, sillä he taitavat hukkua siellä käsikirjoitustulviin tällä hetkellä. Maaliskuussa nimittäin umpeutuu Pentti Saarikoski-kilpailu.
Tästä sitten sain idean, miksenpä minäkin osallistuisi - ihan vain kokeeksi. Lojuuhan tuolla bittimassojen alla muutaman runonpoikanenkin. Kilpailuun soveltuvia novelleja minulla ei ole tarpeeksi, ja romaani on vielä liian pahasti kesken.
Joten eikun runoja rustaamaan. Ilmeisesti näitä on patoutunut vuosien varrella aivopoimujen kätköihin, sillä lauantaina näppäimistölle virtasi 14 runoa. Siis 14! Ja sananmukaisesti virtasi - kun yhden oli saanut talletettua, työntyi uutta jo esiin. Minulle tämä on huikea määrä ja yllätti täysin. Hetken jopa epäilin, että pullauttikohan alitajuntani nämä jostain lukemastani kokoelmasta tai tekstistä. Mutta ei, kyllä se on uskottava - omia nuo ovat. Tuon ryöpsähdyksen jälkeen tahti on hieman hiipunut, nyt runoja pulpahtelee 4-5 päivässä. En vielä tiedä, ehdinkö hioa nämä lähetyskuntoon ennen kilpailun päättymistä. Kaikesta huolimatta, kevättulva jatkukoon :-)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Yön varastetut tunnit

Olen iltaihminen, jonkin tutkimuksen mukaan B-tyypin ihminen. Vaikka tutkimus ei luokitellut ihmisiä paremmuusjärjestykseen, A-tyypin nimitystä käytettiin aamuvirkuista. A-tyyppi vain jotenkin kuulostaa paremmalta. Itse asiassa koko yhteiskuntamme on rakennettu A-tyyppien varaan, B-tyyppien paras viereystaso iskee vasta alkuillasta kun useimpien työaika päättyy.
Minulla tuo viereystaso on vielä varsin korkealla yhdeksän jälkeen. Eniten kirjoitan juuri yhdeksän jälkeen, tyttären mentyä nukkumaan ja talon hiljennyttyä. Parhaimmillaan minulla on kirjoittamisen suhteen aktiivinen vaihe käynnissä, saatan saada aikaiseksi 5-10 sivua illassa. Parina edellisenä iltana meni kyllä överiksi ja jatkoin kirjoittamista pitkälle yli puolenyön flowmaisessa tilassa.
Tässä ei ole muuta ongelmaa, kuin että ihmisen pitäisi joskus myös nukkua. Jos sitä naputtelee näppistä vielä kahden, kolmen aikaan aamuyöstä, yöuni jää aika lyhkäiseksi jos sängystä pitää könytä ylös jo seitsemältä. Onneksi tänään on jo perjantai, viikonloppuna sitä voi siten maksaa velkaansa unipankkiin.
"Aikainen lintu se madon nappaa", on harvinaisen ärsyttävä sanonta. Onko kukaan koskaan miettinyt miten käy aikaisille madoille?

torstai 1. maaliskuuta 2012

Hyvä mieli

Helmi-Maaria Pisara-blogista haastoi minut pohtimaan kymmentä asiaa, jotka saavat minulle hyvälle mielelle. Ohessa listaa, mitä ensimmäisenä nousi mieleen:

1. Tyttäreni. Etenkin hänen ihanan aurinkoinen hymynsä heti herätässä sulattaa tällaisen paatuneen aamuäreän mörön.
2. Kirjoittaminen. On vain yksinkertaisesti ihanaa luoda omia maisemia ja maailmoja, lentää, liitää ja antaa mielikuvituksensa hulmuta.
3. Kirjat ja hyvät tarinat
4. Kevät puroineen ja ensimmäisine leskenlehtineen. Tänään kevätpuroista sai jo maistiaisia :-)
5. Toisten auttaminen. En ole mikään laupias samarialainen, mutta kyllä näistä fiilareita saa. Etenkin jos onnistuu avustamaan anonyymisti, ilman että toinen jää kiitollisuudenvelkaan. Jokin outo fixaatio tai lapsuudentrauma varmaan taustalla.
6. Kun joku auttaa minua. Voitteko kuvitella, kuinka ihana naapuri meillä on: maanantaisen lumimyräkän jälkeen hän oli tehnyt lumityöt myös meidän autopaikaltamme.
7. Suklaa. Parhaimmalta maistuu kaapin kätköistä löytyvä yllätyspatukka, kun maailma on murjonut ja kuvittelee, ettei kotoa löydy yhtään mitään.
8. Puutarhani. Se muuttaa alati muotoaan ihan itsestään, ihastuttaa uusiutuvilla nupuillaan ja voi mikä autuus on möyriä kyynärpäitä myöten mullassa. Tämän yhteyden mielihyvään on tiedekin selittänyt, mullassa pesii jokin sieni tai bakteeri, mikä aikaansaa mielihyvän tunteita. En epäile yhtään.
9. Mieskulta, jonka kanssa on tullut vietettyä jo yli puolet tähänastisesta elämästä. Etenkin niinä hetkinä kun pelkkä katse riittää kommunikointiin ja toinen tietää mitä pitää tehdä tai miten tulee reagoida (puolin ja toisin).
10. Kanssakäyminen ystävien ja läheisten kanssa. Varsinkin sillon jos edellisestä kerrasta on jo vierähtänyt aikaa.

Ja aivan pakko lisätä tuoreena bloggarina vielä tämä yksi:
11. Kun joku kommentoi postaustani. Tai kommenttiani. Oikea minäni ilahtuu, kun virtuaaliminäni noteerataan, kaipa tämä on selittettävissä jo ihan peruspsykologialla. Ja tarvitseeko sitä aina kaikkea selitellä?